En ole vanha konkari - tunnustan sen, vaikka vähän hävettääkin. Halusin aina olla sukupolvea jolle Hopeanuoli on nostalginen muisto lapsuudesta, tosifanien sukupolvea. Tutustuin Weediin 2000-luvun puolella - tarkkaan ottaen vuonna 2007 - ja se oli sen astisen elämäni "siistein juttu" joka osui kohdalle.

Kaverini sai joululahjaksi GDW DVD-boksin ja katsoimme sen yhdessä. Tämäkö nyt oli sitä uutta ja erilaista animea? Aloin säästää rahaa ostaakseni oman DVD-boksini ja iloinen, löydettyäni sarjan josta pidin. Kutsuimme itseämme faneiksi. Koulussa ei enää muusta puhuttukkaan kuin Weedistä ja olimme ylpeitä saadessamme kertoa siitä muille jotka tuijottivat meitä oudoksuen ja uteliaina. Sitten eksyimme Ginga aiheisille foorumeille valmiina hehkuttamaan faniuttamme - järkytys oli suuri. Tietämättömyytemme iski päin kasvoja. Koulussa muut tunnistivat meidät jo Weed ihkuttajiksi ja olettivat meidän tietävän asiasta kaiken, mutta netissä olimme täysin ulkopuolella asioista ja tuntui kuin faniutemme olisi asetettu naurunalaiseksi.

Katsoimme hopeanuolet yhdessä. Siitä huolimatta pidin yhä Weedistä enemmän. Ahmimme tietoa joka puolelta nettiä. Katsoimme AMV-videoita ja parodioita, luimme fanficcejä ja vierailimme erilaisilla ginga aiheisilla sivuilla. Tiedon myötä myös fanitus kasvoi. Perustimme ginga kerhon jonka ainoat touhuun vakavasti suhtautuvat jäsenet olimme me kaksi. Käännytimme ihmisiä lainaamalla heille DVD:itä ja luennoimme sarjan parhaudesta ihmisille jotka uskalsivat väittää sitä vain lasten piirretyksi.

Eksyimme Kikuconiin joka pidettiin kotikaupungissamme ja onnistuimme bongaamaan pöydän jossa myytiin Weed figuureja. Hinnat olivat riistomaisia ja jos olisimme odottaneet pari vuotta olisimme saaneet ne puolet halvemmalla, mutta silloin sellaista ei edes ajateltu - ostimme kumpikin 3 figuuria, jotka maksoivat 20 euroa kappale - pitämättä sitä mitenkään kovana hintana. Tottakai niitä sitten esiteltiin ylpeänä kaikille ja suurin osa ihmisistä vain pyöritteli silmiään ja piti sitä rahan tuhlauksena - niin pidän minäkin nykyään, mutta silloin se oli paras ostos ikinä.

Myös Weed mangat olivat kiven alla hinnan ja huonon saatavuuden vuoksi, mutta kun kaverini sitten onnistui yhden hankkimaan käsiinsä, sitä kohdeltiin kuin aarretta. Emme osanneet japania, mutta tutkimme harvinaista TR00 fanin symbolia tarkasti sivu kerrallaan ja ihastelimme tarkkaa piirrustustyyliä. Päätimme perustaa omat nettisivut - emmehän olleet enää mitään wannabe aloittelijoita.

 

Animecon oli vuoden 2008 kohokohta jota odotettiin kuin kuuta nousevaa. Itse Bemmu olisi kuulemma paikalla ja säästimme hulluina rahaa ginga mangaan, jota Bemmulta pystyisimme ostamaan. Mangaa ei sitten tullutkaan ja aluksi pettymys oli suuri. Löydettyämme myyntipöydiltä ihka-aidot Weed pehmolelut sekä ginga aiheisia t-paitoja, emme malttaneet surra enää. Seuraavan vuoden luokkakuvassa näkyykin kaksi tyttöstä päällään ylisuuret Ginga Densetsu Weed t-paidat. Minulla on myös yhä tallessa eräänlainen adressi johon keräsimme nimiä Animeconissa. Siinä lukee isolla: "Minä rakastan Hopeanuolta ja Weediä!!!" ja alla on parisenkymmentä nimeä. Nykyään minua hymyilyttää kuinka tosissani olin silloin ja miten helposti innostuin asioista.

Siirtyessämme kuudennelle luokalle koulussamme pidettiin talent kilpailu. Tottakai halusimme osallistua ja päästä esittämään Weedin alkutunnarin koko koulun edessä. Olimme ainoat halukkaat osallistujat luokaltamme joten vältimme onnekkaasti alkukarsinnat huonosta laulutaidosta huolimatta. Harjoittelimme pää punaisena ennen kilpailua ja lauloimme biisiä useita kertoja koulun pihalla, aiheuttaen ärtymystä ja pienoista vihamielisyyttä muiden oppilaiden (ala-asteen trendikkäiden ja coolejen tyyppien) keskuudessa. Kilpailun koittaessa paineet olivat kovat ja nyt myöhemmin ihmettelen miten uskalsin tehdä sen. Meillä ei ollut minkäänlaista taustamusiikkia tai koreografiaa, seisoimme vain tönkköinä keskellä lavaa ja lauloimme samat sanat jotka olimme laulaneet miljoona kertaa DVD:n möreän miesäänen tahdissa. Muistan vielä täydellisesti parin tyypin ilmeet ja tutinan jaloissani ja opettajan joka kuulutti ennen nousuamme lavalle:

"Ja nyt 6-c:n tytöt laulavat vähän erikoisempia japanilaisia lauluja." Palkkioksi saimme kumpikin kunniakirjan joka jaettiin kaikille osallistujille, lopullisesti friikin maineen ja niin kornilta kuin se kuullostaakin - hyvän mielen.

Ylä-asteelle siirtyessämme olimme jo ehtineet tutustua yhä useampaan kiinnostavaan manga-sarjaan ja Weed sekä Hopeanuoli siirtyivät vähitellen taka-alalle. Fanitus ei vähentynyt, mutta fanituksen kohteita oli useampia. En silti tiedä olisinko tutustunut niihin ilman Takahashin tuotantoa. Todennäköisesti en ainakaan olisi perehtynyt koirien anatomiaan ilman Weedin ja Hopeanuolen inspiraatiota, joten koirien piirtotaidostani kiitokset menevät Takahashille. Olen myös kiitollinen siitä, että vielä kuudennella luokallakaan en ollut kyllästynyt leikkimiseen. Minä olin Weed, kaverini olivat usein Kyoshiro ja Tesshin, eikä mielessämme kertaakaan käynyt, että siinä iässä olisi ollut lapsellista leikkiä roolileikkejä - vaikka "coolit lapset" sen meille ystävällisesti kertoivatkin.

Nyt hyllyssä seisoo noin 450 mangapokkaria, kasa oheistuotteita ja taidekirjoja - ja animeakin on ihan kiitettävä määrä. Ne Weed figuurit seisovat kuitenkin yhä arvokkaasti esillä, samassa paikassa jossa ne seisoivat ollessaan ainoat omistamani figuurit. Weed pehmo nukkuu yhä vieressäni, paikassa jossa se on nukkunut siitä lähtien kun toin sen kotiini animeconista. Seinäni ovat täynnä julisteita, mutta olen jättänyt sinne pari vanhaa hopeanuoli piirrustusta jotka länttäsin esille kun olin kerrankin tyytyväinen lopputulokseen - kumma kyllä, vaikka piirrän nyt paremmin en vieläkään häpeä niitä.

 

 

Kikuconista hankitut "Weed aarteet"

Weed unileluni<3

Kasa kaapin syövereistä kaivettuja vanhoja Ginga vaikutteisia tuherruksia ja näkyypä itseommeltu hopeanuolikin eksyneen mukaan

Kuvanlaadulla en lähtisi kehuskelemaan, mutta kyseessä on kuitenkin 5. luokan luokkakuva ja kuvassa näkyvät minä ja ystäväni.